Kun naapuri tuli pihalle pyykkikori kädessään, seisoin verhon takana odottamassa. Hän otti muutaman askeleen, nosti katseensa ja pysähtyi. Sitten hän laski korin maahan.

Olin varautunut siihen, että hän suuttuisi. Olin jopa miettinyt valmiiksi, mitä sanoisin, jos hän vaatisi poistamaan kaiken saman tien. Naapuri kuitenkin vaikeni pitkäksi aikaa ja kysyi sitten:

”Teittekö tämän minua varten?”

Sillä hetkellä huolellisesti valmistelemani puhe kävi täysin tarpeettomaksi.

Muutimme pieneen taloon elokuun lopulla. Pidin vanhasta omenapuusta, valoisasta keittiöstä ja siitä, että pojat saivat oman huoneen. Kahden ahtaassa asunnossa vietetyn vuoden jälkeen tuntui, että täällä voisimme viimein elää rauhassa.

Vain yksi yksityiskohta ei sopinut mielikuvaani viihtyisästä kodista: naapurin aidan viereen viritetty pyykkinaru suoraan lastenhuoneen ikkunan edessä.

Aluksi huomasin siinä pyyhkeitä. Sitten lakanoita. Muutamaa päivää myöhemmin avasin aamulla verhot ja näin kokonaisen rivin naisten alusvaatteita.

Vedin verhot takaisin kiinni.

En siksi, että olisin pitänyt pyykin kuivaamista jotenkin sopimattomana. Märät vaatteet vain riippuivat niin lähellä, että ne peittivät osan näkymästä pihalle. Emme olleet vielä ehtineet kunnolla asettua taloksi, ja minusta tuntui jo, etten voinut edes avata ikkunaa ilman, että jonkun toisen tavarat olivat aivan silmieni edessä.

Pojat tietenkin huomasivat asian nopeasti. Toinen alkoi laskea pyykkipoikia, toinen keksi narulle hassun nimen. Pyysin heitä olemaan tekemättä pilaa naapurista ja yritin itsekin suhtautua asiaan rauhallisesti.

Mutta pyykkiä ilmestyi narulle lähes päivittäin.

Naapurimme nimi oli Nina Pavlovna. Hän asui yksin, käytti puutarhakäsineitä viileälläkin säällä ja nyökkäsi aina vastaan tullessaan pysähtymättä juttelemaan. Minusta tuntui, että hän oli tarkoituksella tyly.

Ensimmäisen kerran puhuimme portilla.

”Nina Pavlovna, voisiko pyykkinarun siirtää vähän kauemmas? Se on suoraan poikien ikkunan edessä.”

Hän katsoi ikkunaa ja sitten minua.

”Siihen paistaa aurinko heti aamusta.”

”Niin, mutta teidän pihallanne on kai muutakin tilaa.”

”On”, hän vastasi ja meni sisälle.

Päätin, että hän oli vain sivuuttanut pyyntöni.

Seuraavana päivänä kaikki oli ennallaan. Viikon kuluttua otin asian uudelleen puheeksi. Tällä kertaa naapuri sanoi, että naru oli ollut samalla paikalla jo monta vuotta.

Jostain syystä tuo lause loukkasi minua enemmän kuin itse pyykit. Aivan kuin olisimme talon ostettuamme velvollisia hyväksymään heti aidan toisella puolella asuvan ihmisen kaikki tavat.

Illalla valitin asiasta miehelleni.

”Hän tietää aivan hyvin, että se häiritsee. Hän ei vain halua muuttaa mitään.”

Mieheni tuli ikkunan luo.

”Ehkä. Mutta minne tarkalleen ehdotat hänen siirtävän pyykit?”

”Vaikka pihavajan viereen.”

”Oletko nähnyt, millaista siellä on?”

En ollut. Herukkapensaat peittivät näkymän naapurin vajan taakse.

Seuraavana aamuna, kun Nina Pavlovna lähti kauppaan, kurkistin matalan aidan yli. Vanhan omenapuun alla seisoi vino kuivausteline. Sen yhden jalan ympärille oli kiedottu rautalankaa. Maa ympärillä oli sateen jäljiltä tumma, ja oksat peittivät lähes koko taivaan.

Talon seinustalla oli toinen paikka: kuiva, avoin ja aurinkoinen. Sinne pääsi kuitenkin vain kapeaa polkua pitkin, ja polulle oli aseteltu kukkaruukkuja.

Silloin muistin, miten naapuri kantoi pyykkikoriaan. Hän laski sen penkille, lepäsi hetken ja nosti sen sitten uudelleen. Aiemmin olin huomannut vain sen, että hän ripusti pyykkinsä ikkunamme eteen.

Ärtymykseni ei silti kadonnut. Halusin edelleen nähdä aamuisin pihan enkä toisen ihmisen pyykkejä. Nyt vain päätin kokeilla toista tapaa.

Muuton jäljiltä autotalliin oli jäänyt puurimoja. Olimme aikoneet tehdä niistä tuen köynnöskasveille. Pyysin miestäni auttamaan korkean näkösuojan rakentamisessa. Sen yläosaan tuli säleikkö. Kiinnitimme rakennelman alhaalta kahteen painavaan istutuslaatikkoon, ettei tuuli kaataisi sitä.

”Peitämmekö ikkunan vielä pahemmin?” hän ihmetteli.

”Laitamme sen sivummalle. Juuri sieltä pyykkinaru näkyy.”

Kokeilimme näkösuojalle sopivaa paikkaa. Valo pääsi edelleen vapaasti sisään, näkymä pihan keskelle säilyi avoimena eivätkä narulla riippuvat pyykit enää osuneet heti silmään.

Olisimme voineet jättää asian siihen. Illalla ajoin kuitenkin kodintarvikeliikkeeseen ja ostin kevyen, kokoontaitettavan kuivaustelineen. Se oli tarpeeksi korkea, ettei jokaisen vaatteen kohdalla tarvinnut kumartua, ja tarpeeksi kapea mahtuakseen naapurin talon seinustalla olevien ruukkujen väliin.

Aamulla pystytimme näkösuojan omalle puolellemme aitaa. Sen viereen, portin luo, jätin kuivaustelineen ja lapun: ”Jos tämä sopii teille, ottakaa käyttöön. Tänään ei tarvitse siirtää mitään.”

Sitten jäin odottamaan.

Kun Nina Pavlovna huomasi kaiken, tulin ulos.

”Näkösuoja on meidän”, selitin kiireesti. ”Kuivaustelineen voi laittaa teidän talonne seinustalle. Mutta jos se on hankalaa, naru voi toistaiseksi jäädä paikalleen.”

Hän silitti kädellään telineen poikkitankoa.

”Vanhasta telineestäni katkesi jalka. Sidoin sen kiinni, mutta se kaatuu silti.”

Naapuri puhui hiljaa, aivan kuin puolustelisi itseään. Minua alkoi yhtäkkiä nolottaa se, miten varmasti olin puhunut miehelleni hänen jääräpäisyydestään.

”Voitte kokeilla tätä”, sanoin.

”Oliko se kallis?”

”Ei kovin.”

Nina Pavlovna katsoi minua tarkemmin.

”Maksan sen teille takaisin.”

”Katsotaan ensin, mahtuuko se sinne.”

Menimme yhdessä seinustalle. Siirsimme kaksi ruukkua ja avasimme telineen. Naapuri ripusti siihen pyyhkeen, tönäisi rakennelmaa kevyesti ja nyökkäsi tyytyväisenä.

Sitten hän myönsi luulleensa, että häpesin hänen pyykkejään.

”Ajattelin, että ostitte hienon talon ja sitten siinä on vanha nainen riepuineen.”

”Minua häiritsi se, että ne olivat suoraan ikkunan edessä. Mutta minun olisi pitänyt sanoa se selvemmin.”

Hän ei vastannut, vaan oikaisi pyyhkeen reunaa.

Muutaman päivän kuluttua pyykkinaru oli tyhjä. Nina Pavlovna pyysi miestäni irrottamaan sen ja toi meille kulhollisen luumuja. Kuivaustelineen rahat hän maksoi lopulta takaisin pienissä erissä, itselleen sopivaan tahtiin. Hän ei antanut minun kieltäytyä.

Näkösuoja jäi paikalleen. Pojat kylvivät sen viereen tuoksuherneitä, jotka eivät ensin tuntuneet itävän lainkaan mutta alkoivat sitten yhtäkkiä kiivetä ylöspäin.

Eräänä päivänä nuorempi poikani kysyi:

”Äiti, voititko sinä naapurin?”

Katsoin ikkunasta. Nina Pavlovna otti seinustalla kuivia pyyhkeitä telineestä ja taitteli niitä vanhan jakkaran päällä olevaan koriin. Ensimmäistä kertaa koko aikana hänellä ei näyttänyt olevan kiire minnekään.

”Me pääsimme sopuun”, sanoin.

Poika kohautti olkapäitään ja juoksi pihalle.

Minä avasin ikkunan. Naapuri nosti katseensa ja pyysi minua kastelemaan hänen taimensa lauantaina. Hänen piti lähteä käymään sisarensa luona.

”Totta kai”, vastasin.

Vielä viikkoa aiemmin sellainen pyyntö olisi tuntunut minusta röyhkeältä. Nyt vain kirjoitin muistiin, mitkä ruukut piti kastella joka toinen päivä ja mitkä vasta sitten, kun multa kuivuisi.