Toisen lautasen hän otti kaapista tottumuksesta, piti sitä hetken käsissään ja pani sitten takaisin. Keitto oli vielä kuumaa, ikkunan takana joku yritti pitkään pysäköidä autoaan, ja makuuhuoneesta kuului vetoketjun sulkemisen ääni.

Andrei valmistautui työmatkalle.

Seitsemäntoista avioliittovuoden aikana Marina oli oppinut tunnistamaan hänen lähtövalmistelunsa pelkkien äänien perusteella. Kun kyseessä oli oikea työmatka, Andrei kulki ympäri asuntoa, etsi laturiaan, mutisi paidoistaan ja kyseli, minne asiakirjakansio oli kadonnut. Tänään kaikki tapahtui liian hiljaa. Matkalaukku oli seissyt sängyn vieressä aamusta asti. Paidat oli viikattu siististi. Laturin hän oli ostanut uutena.

Marina sekoitti keittoa, vaikka siihen ei enää ollut tarvetta.

Lentoliput hän oli nähnyt edellisenä iltana. Andrei oli pyytänyt häntä tulostamaan kuitin vakuutusyhtiötä varten ja jättänyt sähköpostinsa auki kotikoneelle. Marinan etsiessä liitettä saapui varausvahvistus.

Kaksi matkustajaa. Neljä yötä. Pieni hotelli meren rannalla.

Toisen nimen hän tunnisti heti: Vera Lavrova.

Vera oli tullut heille edellisenä uudenvuodenaattona Andrein työtovereiden mukana. Hän oli tuonut piirakan, auttanut korjaamaan astiat pöydästä ja kehunut Marinan huonekasveja. Silloin Marina oli ajatellut nuoren naisen olevan hieman vaivaantunut ja yrittänyt huomioida häntä tavallista enemmän.

Luettuaan viestin Marina tuijotti näyttöä muutaman sekunnin. Sitten hän avasi kuitin, tulosti sen ja laski tietokoneen viereen. Juuri tuo teko jäi hänen mieleensä kaikkein selvimmin: hän toteutti miehensä pyynnön, vaikka tiesi jo, minne tämä oli lähdössä.

Yöllä Andrei nukkui hänen vieressään kasvot seinään päin. Marina kuunteli hänen hengitystään ja kävi mielessään läpi viime kuukausia. Myöhäisiä kotiintuloja. Puhelinta, jonka Andrei oli alkanut ottaa mukaan jopa kylpyhuoneeseen. Ärtymystä aina, kun Marina ehdotti yhteistä viikonloppua.

Aiemmin hän oli löytänyt jokaiselle asialle oman selityksensä. Nyt selityksiä oli vain yksi, mutta se ei helpottanut oloa.

Aamulla hän halusi herättää Andrein ja vaatia vastausta. Sen sijaan hän meni keittiöön, sulki oven ja soitti sisarelleen.

”Voisinko tulla luoksesi muutamaksi päiväksi?”

Sisar ei alkanut kysellä puhelimessa.

”Totta kai. Milloin?”

”En tiedä vielä.”

Sen jälkeen Marina pystyi syömään aamiaista.

Päivä kului oudon tavallisissa askareissa. Hän vastasi työsähköposteihin, haki takkinsa pesulasta ja osti leipää. Laukkuun hän pakkasi henkilöllisyystodistuksensa, lääkkeensä ja muutaman vaatteen. Hän ei vielä pystynyt päättämään, mitä avioliitolle, asunnolle ja koko entiselle elämälle tapahtuisi. Mutta hän ei halunnut jäädä illalla yksin Andrein tavaroiden keskelle.

Andrei tuli makuuhuoneesta uudessa vaaleansinisessä paidassa.

”Oletko jo syönyt?”

”En vielä.”

”Syö sitten kunnolla. Minä ostan jotain lentokentältä.”

Hän puhui huolehtivasti. Marina katseli, kuinka hän tarkisti passinsa, taputteli taskujaan ja suoristi rannekelloaan. Mies, jonka kanssa hän oli elänyt kaikki nämä vuodet, seisoi parin askeleen päässä ja jatkoi kiireisen aviomiehen rooliaan.

”Olet siis kuitenkin poissa neljä päivää?” Marina kysyi.

”Jos saamme asian nopeasti hoidettua, tulen aikaisemmin. Tilanne on hankala, asiakas ei suostu joustamaan. Esimies pyysi minua selvittämään asian henkilökohtaisesti.”

Hän sanoi sen epäröimättä.

Marina nyökkäsi. Yhtäkkiä hän alkoi miettiä, kuinka paljon aikaa Andrei oli käyttänyt tarinan suunnitteluun. Oliko asiakas keksitty jo etukäteen, vai lisäsikö hän tämän kertomukseen vasta nyt huomattuaan Marinan hiljaisuuden?

Oven luona Andrei laski matkalaukun lattialle, tuli hänen viereensä ja suuteli häntä ohimolle.

”Soitan, kun kone on laskeutunut.”

Hän oli jo tarttumassa ovenkahvaan, kun Marina kysyi:

”Tietääkö Vera, että olet lähdössä työmatkalle?”

Andrein käsi pysähtyi.

Muutaman sekunnin ajan kuului vain hissin ääni seinän takaa. Andrei kääntyi hitaasti.

”Mikä Vera?”

Marina katsoi häntä väsyneesti.

Andrei käänsi katseensa pois ensimmäisenä.

”Luitko sinä sähköpostini?”

”Tulostin kuittiasi. Lentoliput tulivat silloin.”

Andrei päästi irti ovenkahvasta. Matkalaukku jäi heidän väliinsä.

”Marina, puhutaan rauhassa. Tämä on monimutkaisempaa kuin nyt luulet.”

”Selitä sitten.”

Hän avasi suunsa, mutta ei sanonut mitään. Hän otti puhelimen esiin, vilkaisi näyttöä ja pani sen takaisin taskuun.

”Meillä on ollut ongelmia jo pitkään”, hän sanoi viimein.

Se oli totta. He puhuivat usein vain ostoksista, laskuista ja kotitöistä. He saattoivat viettää koko illan samassa huoneessa tuskin huomaten toisiaan. Marinakin oli tuntenut heidän etääntyvän.

Mutta hän muisti muutakin.

”Toukokuussa ehdotin, että lähtisimme kahdestaan jonnekin edes viikonlopuksi. Sanoit, ettei sinulla ollut rahaa eikä aikaa.”

Andrei hieroi kasvojaan kämmenillään.

”Olen ihan sekaisin.”

”Mutta liput osasit ostaa.”

Hän istui eteisen kenkäkaapin päälle. Marina ei ollut koskaan nähnyt hänen istuvan siinä: pitkä mies, hankalasti kumarassa, huolellisesti silitetyssä paidassaan.

”Mitä haluat minun tekevän?”

Vielä eilen Marina olisi vastannut heti: peru matka, pyydä anteeksi, jää kotiin. Nyt jokainen niistä teoista tuntui liian pieneltä siihen nähden, mitä oli tapahtunut.

”Haluan, että lakkaat kysymästä minulta, mitä sinun pitäisi tehdä”, hän sanoi. ”Tämän matkan järjestit ilman minun apuani.”

Marina meni makuuhuoneeseen ja toi oman laukkunsa.

Andrei nousi.

”Oletko sinä lähdössä?”

”Sisareni luo. Muutamaksi päiväksi.”

”Entä sen jälkeen?”

”En tiedä vielä.”

Hän katsoi laukkua kuin olisi vasta nyt ymmärtänyt, ettei keskustelu päättyisi selityksiin ja tavalliseen iltateehen.

Puhelin värisi jälleen. Tällä kertaa Andrei ei edes ottanut sitä esiin.

”Voin perua kaiken.”

”Voit.”

”Eikö se muuttaisi mitään?”

Marina tarttui laukkunsa hihnaan.

”Se peruisi matkan. Muusta meidän täytyy puhua erikseen.”

Andrei väistyi oven edestä.

Ulkona tuoksui märkä asfaltti. Marina käveli pysäkille ja huomasi vasta siellä unohtaneensa käsineensä. Hän ei palannut hakemaan niitä.

Bussissa saapui viesti: ”Jäin kotiin.”

Hän luki sen kahdesti. Sitten hän kirjoitti sisarelleen olevansa perillä kahdenkymmenen minuutin kuluttua ja pani puhelimen pois.

Hän alkoi itkeä vasta sisarensa keittiönpöydän ääressä. Hän ei saanut kunnolla kerrotuksi lentolipuista eikä keskustelusta ovella. Sisar työnsi nenäliinalaatikon hänen eteensä ja istui viereen.

Aamulla Marinan piti mennä töihin. Illalla hänen pitäisi päättää, oliko hän valmis puhumaan Andrein kanssa. Vastauksia hänellä ei vielä ollut.

Mutta ensimmäistä kertaa vuorokauteen hänen ei tarvinnut istua miestään vastapäätä ja teeskennellä uskovansa tätä.