Kymmenen avioliittovuoden jälkeen Anna oli melkein lakannut uskomasta, että hänen kodissaan vielä joskus kuuluisi lasten naurua. Takana oli loputtomia tutkimuksia, hoitoja, epäonnistuneita yrityksiä ja kuukausia, jolloin hän ja hänen miehensä yrittivät olla puhumatta lapsista lainkaan. Jokainen sukulaisten uusi kysymys sattui, vaikka ympärillä olevat ihmiset harvoin ymmärsivät, kuinka raskaalta tavallinen kysymys ”No, milloin teille tulee lapsia?” saattoi tuntua.

Siksi tieto raskaudesta tuntui lähes mahdottomalta lahjalta. Ja kun lääkäri eräässä tutkimuksessa kertoi heidän odottavan kolmosia, Anna luuli ensin kuulleensa väärin.

Sergei oli muutaman sekunnin hiljaa, sitten hän nauroi ja halasi vaimoaan keskellä vastaanottohuonetta. Kotimatkalla hän puhui jo siitä, mihin kolme pinnasänkyä sijoitettaisiin, millainen auto heidän pitäisi hankkia ja miten he erottaisivat tytöt toisistaan, jos nämä näyttäisivät samanlaisilta.

Raskaus ei ollut helppo. Viimeiset viikot Anna vietti käytännössä jatkuvassa lääkärien seurannassa. Synnytys käynnistyi odotettua aikaisemmin, ja kaikki tapahtui paljon nopeammin kuin hän oli kuvitellut.

Ensimmäisenä syntyi tyttö, joka painoi hieman yli kaksi kiloa. Toinen syntyi muutamaa minuuttia myöhemmin. Kolmas tuli maailmaan viimeisenä.

Kaikki kolme hengittivät omin avuin.

Kun Sergei astui ensimmäistä kertaa huoneeseen, Anna näki hänen kasvoillaan jotakin, mitä ei ollut nähnyt vuosiin: täydellistä onnellisuutta.

Hoitaja antoi ensimmäisen tyttären hänen syliinsä. Sergei painoi vauvan rintaansa vasten ja suuteli tämän otsaa varovasti. Sitten hän sai syliinsä toisen tyttären. Hän nauroi ja pyyhki samalla kyyneleitä silmistään.

”En vieläkään voi uskoa tätä”, hän toisteli. ”Meillä on kolme tytärtä.”

Mutta kun kolmas vauva annettiin hänelle, kaikki muuttui.

Aluksi Sergei hymyili aivan kuten aiemminkin. Sitten hänen katseensa pysähtyi lapsen kaulaan.

Hieman vasemman korvan alapuolella oli pieni, epäsäännöllisen muotoinen syntymämerkki.

Anna oli huomannut sen jo synnytyksen jälkeen eikä ollut pitänyt sitä erityisen merkittävänä. Lääkärikin oli sanonut, että tällaiset merkit olivat vauvoilla melko tavallisia eivätkä yleensä sellaisenaan tarkoittaneet mitään vaarallista.

Sergei kuitenkin tuijotti merkkiä kuin olisi nähnyt jotakin järkyttävää.

Hänen kasvonsa kalpenivat.

”Mikä on?” Anna kysyi.

Mies ei vastannut.

Hän antoi vauvan varovasti takaisin hoitajalle ja istuutui sitten vaimonsa sängyn viereen.

”Emme voi viedä häntä kotiin”, hän sanoi lähes kuiskaten.

Anna ajatteli, että lääkitys oli saanut hänet kuulemaan väärin.

”Mitä sinä sanoit?”

”Emme voi pitää tätä tyttöä.”

Anna vain tuijotti miestään muutaman sekunnin ajan.

Hänen edessään istui mies, joka oli kymmenen vuoden ajan haaveillut isäksi tulemisesta. Vain hetkeä aiemmin hän oli itkenyt onnesta pitäessään kahta vastasyntynyttä tytärtään sylissä. Nyt sama mies puhui kolmannesta lapsesta kuin tästä voisi luopua yhden pienen ihomerkin vuoksi.

”Ymmärrätkö sinä edes, mitä sanot?”

Sergei peitti kasvonsa käsillään.

”Olen nähnyt tuollaisen merkin ennenkin.”

Juuri tämä lause pelotti Annaa kaikkein eniten.

Hän vaati selitystä, mutta hänen miehensä vaikeni pitkään. Lopulta Sergei myönsi, että tarina oli alkanut jo kauan ennen heidän tapaamistaan.

Nuorena Sergei oli seurustellut Marina-nimisen naisen kanssa. Suhde päättyi huonosti, ja sen jälkeen he lähes katkaisivat välinsä kokonaan. Muutamaa kuukautta myöhemmin Marina kertoi olevansa raskaana.

Sergei väitti, ettei hän silloin uskonut lapsen olevan hänen. Heidän välillään oli ollut liikaa riitoja, syytöksiä ja epäluottamusta. Hän lähti töihin toiseen kaupunkiin, ja jonkin ajan kuluttua Marina lakkasi vastaamasta hänen puheluihinsa.

Lähes vuotta myöhemmin Sergei kohtasi hänet sattumalta.

Marinalla oli pieni tyttö sylissään.

Ja tytön vasemman korvan lähellä oli epätavallisen muotoinen syntymämerkki.

Marina sanoi hänelle vain yhden lauseen:

”Jonain päivänä muistat vielä tämän merkin.”

Sen jälkeen he eivät enää tavanneet.

Anna kuunteli miestään eikä ymmärtänyt, mitä yli kahdenkymmenen vuoden takaisella tapahtumalla voisi olla tekemistä heidän vastasyntyneen tyttärensä kanssa.

”Luuletko, että syntymämerkki todistaa jonkin sukulaisuuden?”

Sergei pudisti päätään.

”En tiedä. Mutta se näyttää melkein samalta.”

Sergein mukaan hän oli muutama vuosi aikaisemmin yrittänyt löytää Marinaa yhteisten tuttavien kautta ja saanut tietää tämän muuttaneen pois. Marinan tyttärestä hänellä ei ollut tarkempia tietoja. Hän ei ollut koskaan kertonut vaimolleen tästä osasta menneisyyttään, koska häpesi omaa toimintaansa ja halusi uskoa asian olevan lopullisesti takana.

Nyt menneisyys oli palannut juuri hetkellä, jolloin hän vähiten osasi sitä odottaa.

Anna oli järkyttynyt, mutta ymmärsi nopeasti yhden tärkeän asian.

Heidän edessään oli heidän oma lapsensa.

Mikään sattuma, pelko tai miehen vanha muisto ei antanut Sergeille oikeutta ratkaista vastasyntyneen tyttärensä kohtaloa tämän iholla olevan merkin perusteella.

Seuraavana päivänä puolisot keskustelivat lääkärin kanssa. Lääkäri selitti, ettei syntymämerkkien samankaltaisuus sellaisenaan todistanut mitään. Tällaisiin ihomuutoksiin saattoi olla monia syitä, eikä sukulaisuutta voinut päätellä pelkästään niiden muodon perusteella.

Annalle tämä keskustelu oli ratkaiseva.

Hän sanoi miehelleen, että kaikki kolme tyttöä lähtisivät kotiin yhdessä. Jos Sergei uskoi menneisyytensä liittyvän jollakin tavalla heidän perheeseensä, hänen pitäisi etsiä tosiasioita eikä muuttaa omaa syyllisyydentunnettaan tuomioksi vastasyntyneelle lapselle.

Nämä sanat vaikuttivat Sergeihin enemmän kuin mikään riita olisi voinut.

Seuraavina päivinä hän tuskin poistui kolmannen tyttären luota. Hän syötti vauvaa pullosta Annan levätessä, opetteli tukemaan tämän pientä päätä oikein ja ehdotti ensimmäisenä nimeä.

Tyttö sai nimekseen Vera.

Tarina ei kuitenkaan päättynyt siihen.

Muutamaa viikkoa myöhemmin Sergei alkoi todella etsiä naista, jonka oli vuosia sitten jättänyt. Ei siksi, että hän olisi halunnut todistaa mitään vastasyntyneestä tyttärestään, vaan siksi, että hän halusi viimein kohdata asian, jota oli vältellyt koko aikuisikänsä.

Etsintä kesti useita kuukausia.

Lopulta Marina löytyi vanhan tuttavan avulla.

Totuus oli samaan aikaan yksinkertaisempi ja raskaampi kuin yksikään Sergein epäily.

Marinan tytär oli todella hänen lapsensa.

Marina oli vuosia aikaisemmin yrittänyt useita kertoja saada yhteyden Sergeihin, mutta epäonnistuttuaan päättänyt kasvattaa tyttärensä yksin. Hänen lauseensa syntymämerkistä ei kätkenyt mitään salaperäistä vihjettä tai suvun merkkiä. Hän oli vain toivonut, että Sergei jonain päivänä katsoisi omaa lastaan ja ymmärtäisi, mistä oli aikanaan luopunut.

Veran syntymämerkin samankaltaisuus oli pelkkä sattuma.

Sergeille siitä tuli kuitenkin muistutus teosta, jonka hän oli yrittänyt vuosikymmeniä unohtaa.

Lopulta hän kertoi Annalle koko totuuden ja myönsi, ettei hän synnytyssairaalassa todellisuudessa pelännyt vauvaa.

Hän pelkäsi itseään.

Sitä nuorta miestä, joka oli aikoinaan pystynyt kääntämään selkänsä omalle tyttärelleen.

Anna ei antanut hänelle heti anteeksi. Tunnustus oli liian vakava, ja liian moni asia tarvitsi aikaa.

Yhdestä asiasta hän oli kuitenkin täysin varma.

Kun muutamaa kuukautta myöhemmin kolme pientä tyttöä yrittivät samaan aikaan ryömiä olohuoneen matolla, Vera ei eronnut sisaristaan mitenkään.

Paitsi sen pienen merkin vuoksi hänen korvansa lähellä.

Joskus Sergei jäi katsomaan sitä hieman tavallista pidemmäksi aikaa.

Se ei enää pelottanut häntä.

Se muistutti siitä, ettei menneisyyttä voi muuttaa, mutta sitä ei tarvitse paeta ikuisesti. Ja siitä, ettei vuosia sitten tehty virhe saa johtaa uuteen virheeseen, varsinkaan silloin, kun sen hinnan joutuisi maksamaan täysin syytön lapsi.