Poikieni täyttäessä kahdeksantoista ostin ensimmäistä kertaa kakkuun vain kaksi kynttilää.
Aiemmin olin aina ostanut kolme. Yhden jätin keittiön laatikkoon vaniljasokeripussien ja varaparistojen viereen. Kukaan ei tiennyt siitä. Jopa mieheni, jonka kanssa olin elänyt kaksikymmentäkaksi vuotta, uskoi minun jo kauan sitten oppineen elämään menetyksen kanssa.
Sinä aamuna heitin vanhat kynttilät pois. Sitten seisoin pitkään roskakorin edessä ja tunsin kuin olisin pettänyt jonkun.
Eteisestä kuului Kirillin ääni.
”Äiti, oletko tilannut jotain?”
Kynnyksellä oli pieni laatikko, joka oli kääritty tavalliseen ruskeaan paperiin. Ei osoitetta eikä lähettäjän nimeä. Narun alle oli työnnetty kortti.
”Hyvää kahdeksantoistavuotissyntymäpäivää, veljeni.”
Tajusin vain luvun kahdeksantoista. Muut sanat eivät tuntuneet muodostavan lausetta.
Poikani syntyivät marraskuussa. Ensin Kirill, sitten Andrei ja viimeisenä Miša.
Kirill huusi kuin olisi halunnut heti valittaa maailmalle kaikesta. Andrei nukkui melkein koko ajan. Miša oli pienin, ja hän puristi sormeani tiukasti, kun työnsin käteni pinnasängyn pinnojen välistä.
Neljän kuukauden ikäisenä hänet vietiin sairaalaan. Ensin meille puhuttiin hoidosta, sitten komplikaatioista. Viimeisen yön istuin käytävällä tuolissa ja puristin sylissäni kassia, jossa oli puhtaita vauvanpaitoja.
Kotiin palasimme mieheni kanssa kahdestaan.
Viikon kuluttua pyysin häntä viemään kolmannen pinnasängyn pois. Sergei purki sen, mutta ei vienyt osia ulos asunnosta. Hän pinosi ne kaapin taakse. Muutaman vuoden päästä muutimme, enkä kysynyt, mihin ne olivat joutuneet.
Kirill ja Andrei tiesivät veljestään. Vastasin kysymyksiin ja näytin valokuvia. Keskustelut jäivät kuitenkin aina lyhyiksi.
”Näyttikö hän minulta?” Andrei kysyi kerran.
”Teiltä molemmilta.”
”Mistä hän piti?”
Sanoin, että hän oli ollut liian pieni pitääkseen vielä mistään. Sitten menin kylpyhuoneeseen ja avasin hanan.
Vähitellen pojat lakkasivat kyselemästä.
Laatikossa oli kolme puista pääskystä. Kaksi suurempaa ja yksi pienempi. Niiden alla oli kirjekuori, jossa luki nimeni.
Kirill käänsi kortin ympäri. Andrei nosti pienen linnun varovasti laatikosta.
”Liittyykö tämä Mišaan?” hän kysyi.
En vastannut. Olin jo soittamassa miehelleni.
Sergei saapui kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Hän katsoi pääskysiä ja istuutui riisumatta takkia.
”Tiedän, kuka tämän lähetti.”
Hetken minua pelotti, miten rauhallisesti hän sanoi sen.
”Kerro sitten.”
”Isäni.”
Tuijotin häntä.
Pavel-vaari oli kuollut edellisenä talvena. Viimeiset vuodet hän oli asunut toisessa kaupungissa, soittanut sunnuntaisin ja lähettänyt pojanpojilleen kirjoja. Hän unohti aina, kumpi harrasti uintia ja kumpi soitti kitaraa.
”Hän jätti laatikon naapurilleen ja pyysi toimittamaan sen tänään.”
”Tiesitkö sinä siitä?”
”Tiesin, että lahja oli tulossa. En tiennyt, mitä kortissa luki.”
Tunsin suuttumusta. Kuollutta appeani, miestäni ja siististi sidottua narua kohtaan. Pojat täyttivät tänään kahdeksantoista. Päivään piti kuulua ystäviä, musiikkia ja hassuja valokuvia. Miksi joku oli päättänyt viedä meidät takaisin sairaalan käytävälle?
”Lue kirje”, Sergei sanoi hiljaa.
”Lena, anna anteeksi kortin teksti. Mietin pitkään, mitä siihen kirjoittaisin, ja taisin silti valita sanani huonosti.
Linnut olivat pöytälaatikossani lähes kahdeksantoista vuotta. Veistin ne, kun toitte pojat kotiin. Halusin tehdä niistä pinnasänkyjen yläpuolelle ripustettavan koristeen, mutta en saanut pienintä valmiiksi. Sen siipi katkesi aina.
Sitten Miša kuoli. Panin työn syrjään enkä enää palannut sen ääreen.”
Nostin linnun käteeni. Toinen siipi oli hieman toista paksumpi, ja selässä näkyi veitsen jättämä epätasainen uurre.
”Viime kesänä Andrei tuli korjaamaan hyllyäni. Hän löysi linnut ja kysyi, miksi niitä oli kolme. Kerroin hänelle. Hän istui pitkään vieressäni ja kysyi sitten, saisiko hän tehdä pienen linnun valmiiksi.
Työskentelimme sen parissa kahtena iltana. Hän sanoi haluavansa antaa sen sinulle, mutta pelkäsi sinun alkavan taas itkeä.”
Katsoin Andreita.
Hän painoi katseensa alas.
”En tiennyt laatikosta”, hän sanoi. ”Vaari lupasi puhua kanssasi itse.”
Kirjeessä oli jäljellä muutama rivi.
”En ehtinyt puhua kanssasi. Nyt pyydän vain yhtä asiaa: kerro heille enemmän heidän veljestään. He tietävät, että hän kuoli. Mutta sitä ennen hän eli teidän kanssanne kotona. Sinä muistat hänet paremmin kuin kukaan muu.”
Huoneeseen kuului keittiön jääkaapin hurina.
”Siksikö kysyit, mistä hän piti?” kysyin Andreilta.
Hän nyökkäsi.
”Halusin tehdä linnusta jotenkin erityisen. En vain tiennyt miten.”
Kirill istui viereeni sohvalle.
”Et koskaan sanonut, että häntä voisi muistella ihan muuten vain.”
”Näytinhän minä teille valokuvia.”
”Niin. Mutta panit albumin heti pois.”
Halusin väittää vastaan. Sanoa, että olin suojellut heidän lapsuuttaan enkä halunnut tuoda suruani jokaiseen perhejuhlaan. Mutta pojat istuivat edessäni ja odottivat. Eivät puolusteluja, vaan kertomusta.
Silitin puista siipeä sormellani.
”Miša ei nukahtanut, jos huoneessa oli aivan hiljaista”, sanoin lopulta. ”Laitoin radion oven viereen. Hän myös tarttui hiuksiini. Kerran hän piti niin tiukasti kiinni, että isänne irrotteli hiussuortuvaa hänen kädestään kymmenisen minuuttia.”
Sergei hymyili.
”Käskit minun hakea sakset.”
”Ja sinä kieltäydyit.”
”Koska hän olisi lopulta päästänyt itse irti.”
”Niin päästikin. Kun kuuli Kirillin itkevän.”
Kirill kohotti kulmiaan yllättyneenä.
”Estinkö minä jo silloin kaikkia nukkumasta?”
Me nauroimme. Minäkin, ensimmäistä kertaa kesken Mišasta kertomisen.
Sitten hain albumin. Katselimme kuvaa, jossa kaikki kolme makasivat poikittain sängyllämme. Andrei kysyi, kenen käsi kuvassa näkyi. Sergein. Kirill huomasi raidalliset sukat ja halusi tietää, miksi yhdellä vauvoista oli eriparisukat.
Muistin senkin: toinen samanlainen sukka oli kadonnut pesussa.
Ennen vieraiden saapumista panimme albumin pois ja asetimme pääskyset kirjahyllyyn. Andrei oikaisi pienintä monta kertaa. Sen pohja oli epätasainen, eikä se tahtonut pysyä pystyssä.
Illalla toimme pöytään kakun, jossa oli kaksi kynttilää. Pojat esittivät toiveensa ja puhalsivat kynttilät sammuksiin yhtä aikaa. Sitten he alkoivat kiistellä siitä, kumpi oli ehtinyt ensin.
Katselin heitä enkä yrittänyt kuvitella heidän viereensä vielä yhtä kahdeksantoistavuotiasta nuorta miestä. Miša sai olla se lapsi, jonka olin tuntenut: lämpimät kädet, tiukasti tarttuvat pienet sormet ja eriparisukat.
Vieraiden lähdettyä löysin Kirillin kirjahyllyn luota. Hän piteli pientä pääskystä, ja Andrei liimasi sen pohjaan huopapalaa.
”Nyt se ei enää kaadu”, hän sanoi.
Aamulla kaikki kolme lintua seisoivat suorassa.