Sofie oli jo pitkään tottunut siihen, että pienessä kaupungissa muiden elämä harvoin pysyy yksityisenä asiana. Siellä tiedettiin, kuka oli riidellyt kenenkin kanssa, kuka ei ollut maksanut velkaansa, kuka oli myynyt tonttinsa salaa ja kuka oli palannut kotiin liian myöhään. Siksi puheet alkoivat lähes heti, kun Sofie alkoi tapailla Viktor Rainia.

Monet tunsivat hänet, mutta harva osasi sanoa hänestä mitään varmaa. Hän oli pitkä, vähäpuheinen ja käytti melkein aina työ­takkia. Hän ei juuri viihtynyt kahviloissa tai kaupungin juhlissa. Joka aamu hänen vanha avolava-autonsa kulki pääkatua pitkin kohti kukkuloita ja palasi illalla takaisin.

Selän takana ihmiset kutsuivat häntä ”Sikakuninkaaksi”.

Sofie kuuli tuon lempinimen jo ennen heidän ensimmäistä yhteistä illallistaan.

— Oletko tosissasi hänen kanssaan? — hänen tuttavansa Laura ihmetteli. — Tiedätkö edes, mitä hän tekee työkseen?

Sofie ei tiennyt.

Kun hän kysyi Viktorilta, tämä vastasi yksinkertaisesti:

— Työskentelen eläinten kanssa. Minulla on tila kaupungin ulkopuolella.

Vastaus tuntui liian lyhyeltä, mutta Sofie ei jatkanut kyselyä. Hän piti Viktorissa jostain muusta: tämän seurassa ei tarvinnut esittää mitään. Viktor ei yrittänyt tehdä vaikutusta, ei kehuskellut rahoillaan eikä puhunut loputtomasti saavutuksistaan.

Kerran Sofien auto hajosi tien varteen. Viktor saapui kahdenkymmenen minuutin kuluttua, korjasi rikkoutuneen letkun eikä suostunut ottamaan rahaa. Toisella kertaa hän auttoi iäkästä naapuria kantamaan polttopuita, vaikka tämä ei ollut edes pyytänyt apua.

Vähitellen Sofie huomasi jotain outoa: ihmiset pilkkasivat Viktoria, mutta silti monet kääntyivät hänen puoleensa aina tarvitessaan apua.

Vuoden kuluttua Viktor kosi häntä.

Kun uutinen levisi kaupungilla, jotkut tuttavat yrittivät vakuuttaa Sofielle, että tämä teki virheen.

Hänelle kerrottiin likaisista maatiloista, pahasta hajusta, sadoista sioista ja miehestä, jonka väitettiin rakentaneen suuren omaisuuden eläinten myymisellä. Toiset sanoivat Viktorin käytännössä asuvan sikaloiden keskellä. Siksi hänen väitettiin myös pitävän kaikki poissa maatilansa syrjäisemmältä alueelta.

Sofiekaan ei ollut koskaan käynyt siellä.

Viktorin talon takaa lähti yksityinen tie, joka kulki metsän halki vanhoille maatilarakennuksille. Sisäänkäynnin sulkivat suuret metalliset portit.

Eräänä päivänä Sofie kysyi:

— Mitä siellä on?

— Näytän sinulle häiden jälkeen, Viktor vastasi.

Tällainen salamyhkäisyys ei miellyttänyt Sofieta.

Muutaman kerran hän jopa mietti, voisiko porttien takana todella olla jotain epämiellyttävää. Viktor ei kuitenkaan koskaan antanut hänelle muuta syytä epäillä itseään.

He menivät naimisiin alkusyksystä.

Häät olivat pienet. Muutama sukulainen, ystävä ja naapuri kokoontui Sofien talon puutarhaan. Viktor vaikutti koko illan tavallista jännittyneemmältä.

Seuraavana päivänä hän sanoi yllättäen:

— Tule mukaan. Haluan näyttää sinulle jotain.

He kääntyivät pois tavalliselta tieltä ja pysähtyivät tuttujen metallisten porttien eteen.

Viktor otti esiin avaimen.

— Lupaa vain, että katsot ensin kaiken ja kysyt vasta sen jälkeen.

Portin takana alkoi pitkä kuja. Sen molemmin puolin kasvoi omenapuita. Kaukana näkyi useita suuria vaaleita rakennuksia.

Sofie odotti näkevänsä tavallisen maatilan.

Kun he ajoivat lähemmäs, hän huomasi kuitenkin jotain outoa. Yhden rakennuksen ympärillä juoksi koiria, vieressä oli aitauksia kaneille ja hieman kauempana laidunsi kaksi vuohta.

Sitten avoimesta aitauksesta ilmestyi valtava vaaleanpunainen emakko.

Sen perässä juoksi useita muita sikoja.

Eläimiä oli paljon, mutta paikka näytti aivan erilaiselta kuin Sofie oli kaupungin puheiden perusteella kuvitellut. Aitaukset olivat tilavia ja puhtaita, ja niiden vieressä oli juoma- ja ruokinta-astioita.

Heitä vastaan tuli nainen työvaatteissa.

— Huomenta, Viktor. Uusi tulokas syö jo itse.

— Hienoa, Viktor vastasi.

Sofie ei vieläkään ymmärtänyt mitään.

Viktor johdatti hänet syvemmälle alueelle.

Yhdessä rakennuksessa oli vanhoja eläimiä. Osa liikkui huonosti, toisilla näkyi vammojen jälkiä. Viereisessä rakennuksessa muutama eläinlääkäri tutki nuorta sikaa.

Vasta silloin Viktor selitti kaiken.

Monia vuosia aiemmin hänen isänsä oli todella pyörittänyt tavallista karjatilaa. Perheellä oli suuri sikatila ja he myivät eläimiä.

Isänsä kuoleman jälkeen Viktor peri tilan.

Hän ei kuitenkaan halunnut jatkaa entistä liiketoimintaa.

Vähitellen hän myi osan laitteista, pienensi eläinmäärää ja alkoi ottaa vastaan eläimiä, joista niiden omistajat eivät enää pystyneet huolehtimaan. Aluksi kyse oli vain muutamasta siasta.

Sitten tuli muitakin eläimiä.

Ihmiset toivat vanhoja eläimiä, lemmikkejä, joista he halusivat luopua, loukkaantuneita eläimiä sekä sellaisia, joille tavallisista eläinsuojista ei löytynyt paikkaa.

Ajan myötä entinen maatila muuttui pieneksi yksityiseksi eläinten pelastuskeskukseksi.

— Miksi et koskaan kertonut tästä kenellekään? Sofie kysyi.

Viktor kohautti olkapäitään.

— Koska muuten kaikki alkaisivat tulla tänne. Jotkut uteliaisuuttaan, toiset vain jättääkseen eläimensä portille. Otamme jo nyt vastaan enemmän kuin meillä olisi oikeastaan varaa.

— Mutta miksi sinua kutsutaan Sikakuninkaaksi?

Viktor nauroi ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana.

Kävi ilmi, että lempinimi oli syntynyt vuosia aiemmin, kun hän oli juuri perinyt tilan. Ihmiset kuvittelivat hänen saaneen valtavan ja erittäin tuottoisan liiketoiminnan.

Todellisuudessa suuri osa vanhojen laitteiden myynnistä saaduista rahoista meni rakennusten korjaamiseen, eläinlääkäreihin, ruokaan ja eläinten hoitoon.

Viktor ei kuitenkaan koskaan yrittänyt oikaista huhuja.

— Se oli helpompaa niin, hän sanoi. — Antaa heidän ajatella, että olen vain outo maanviljelijä.

Sofie katsoi häntä eikä tiennyt, mitä sanoa.

Kuukausien ajan hän oli kuunnellut pilkkaa miehestä, joka muka omisti elämänsä sioille vain rahan takia. Nyt hän ymmärsi, että juuri nämä eläimet olivat syy siihen, miksi suuri osa Viktorin tuloista kului jatkuvasti niiden pelastamiseen.

Ennen lähtöä he kävivät vielä pienessä huoneessa päärakennuksen vieressä.

Erillisessä aitauksessa makasi pieni porsas.

— Se löydettiin tien vierestä kolme päivää sitten, Viktor selitti. — Joku on luultavasti vain hylännyt sen.

Sofie kyykistyi sen viereen.

Porsas tuli varovasti lähemmäs aitaa ja kosketti kärsällään hänen kättään.

— Mikä sen nimi on?

— Ei vielä mikään.

Sofie mietti hetken.

— Sitten kutsutaan sitä Kuninkaaksi.

Viktor hymyili.

Muutaman viikon kuluttua Sofie alkoi itsekin auttaa keskuksessa viikonloppuisin. Hän hoiti paperitöitä, etsi rehuntoimittajia ja sopi yhteistyöstä eläinlääkäriklinikoiden kanssa.

Kaupungin huhut eivät kuitenkaan kadonneet.

Kahviloissa ihmiset vitsailivat yhä joskus ”Sikakuninkaasta”.

Mutta kun Sofie kuuli lempinimen, hän ei enää yrittänyt selittää kenellekään mitään.

Hän tiesi jotain, mitä muut eivät tienneet.

Joskus ihmisen maine ei muodostu hänen todellisista teoistaan, vaan siitä, mitä muiden on helpompi kuvitella hänestä.

Ja porttien takana, jonne melkein kukaan ei koskaan tullut, Viktor jatkoi joka aamu sitä, mistä hän lähes koskaan ei puhunut: ruokki eläimiä, hoiti loukkaantuneita ja etsi paikkaa niille, joista joku oli joskus luopunut.