Olen 52-vuotias. Aikoinaan tämä luku tuntui minusta lähes uskomattomalta. Kun olin kaksikymppinen, yli viisikymppiset ihmiset tuntuivat kuuluvan aivan toiseen sukupolveen – he olivat aikuisia ja vakavia, aivan kuin he olisivat jo tienneet vastaukset kaikkiin elämän kysymyksiin. Nyt olen itse ylittänyt tuon ikärajan ja ymmärtänyt yhden yksinkertaisen asian: ihmisen sisäinen maailma muuttuu paljon hitaammin kuin passiin merkityt numerot.

Olen aivan tavallinen nainen. Aamuisin herään, valmistaudun töihin, mietin päivän tehtäviä, joskus myöhästyn ja joskus olen väsynyt. Haluan edelleen oppia uusia asioita. Voin avata kirjan ja löytää aiheen, josta en aiemmin tiennyt juuri mitään. Voin opetella käyttämään uutta ohjelmaa, vaihtaa tuttua reittiäni tai kiinnostua yhtäkkiä asiasta, johon en olisi kymmenen vuotta sitten kiinnittänyt mitään huomiota.

Ehkä juuri tämä yllättää minua ikääntymisessä eniten. Elämä ei pääty jonkin tietyn päivämäärän jälkeen. Uteliaisuus ei katoa nelikymppisenä, halu näyttää hyvältä ei lopu viisikymppisenä, eikä kyvyllä iloita tavallisesta aurinkoisesta aamusta ole viimeistä käyttöpäivää.

En halua näyttää kaksikymmentä vuotta nuoremmalta

Naisille on pitkään annettu ymmärtää, että ikä pitäisi jotenkin piilottaa.

Harmaita hiuksia ilmestyy – värjää ne. Ryppyjä alkaa näkyä – hankkiudu niistä eroon. Keho muuttuu – korjaa se mahdollisimman nopeasti. Ja jos joku sanoo: ”En olisi ikinä uskonut, että olet tuon ikäinen”, sitä pidetään jostain syystä yhtenä parhaista mahdollisista kohteliaisuuksista.

Mutta miksi?

Pidän itsestäni huolta. Valitsen vaatteita, joissa tunnen näyttäväni hyvältä, hoidan hiuksiani ja ihoani, yritän liikkua riittävästi ja levätä kunnolla. En kuitenkaan enää halua tehdä ulkonäöstäni loputonta taistelua aikaa vastaan.

Minun ei tarvitse näyttää 32-vuotiaalta, kun olen 52.

Tavoitteeni on paljon yksinkertaisempi – haluan näyttää hyvältä ja tuntea oloni hyväksi juuri tänään.

Silmieni ympärillä olevat juonteet eivät ilmestyneet yhdessä yössä. Niiden taakse kätkeytyy vuosien hymyjä, huolia, unettomia öitä ja aivan tavallista elämää. Kasvonpiirteeni, vartaloni ja jopa katseeni ovat muuttuneet. Mutta tarkoittaako jokainen muutos automaattisesti huonompaa?

Nuoruus on kaunista. Mutta myös kypsyydellä on omat etunsa.

Viidenkymmenen jälkeen muiden hyväksyntä merkitsee vähemmän

Nuorempana mietin paljon useammin, millaisen vaikutelman annan muille. Olenko pukeutunut oikein? Sanoinko jotain sopimatonta? Mitä muut ajattelevat minusta? Miksi joku ei arvostanut sitä, mitä tein?

Vuosien myötä nämä kysymykset ovat vähitellen menettäneet entisen voimansa.

Totta kai läheisteni mielipiteillä on edelleen merkitystä. Kuuntelen ihmisiä, joita arvostan. Mutta satunnaisen ihmisen paheksunta ei enää tunnu katastrofilta.

Siinä on jotain vapauttavaa.

Vähitellen ymmärtää, ettei kaikkia voi miellyttää. Yhden mielestä olet liian hiljainen, toisen mielestä puhut liikaa. Jonkun mielestä pukeudut liian vaatimattomasti, toisen mielestä liian näyttävästi. Voit käyttää puolet elämästäsi yrittämällä täyttää muiden ristiriitaisia odotuksia, mutta silti löytyy aina joku, joka ei ole tyytyväinen.

Miksi siis yrittää niin kovasti?

Paljon tärkeämpää on kysyä itseltään: viihdynkö sen naisen kanssa, jonka näen peilissä?

Kauneus viidenkymmenen jälkeen on erilaista

Olemme tottuneet yhdistämään kauneuden ennen kaikkea nuoruuteen. Mainokset ovat vuosikymmenten ajan näyttäneet lähes täydellisiä kasvoja, sileää ihoa ja vartaloita, joita suurin osa ihmisistä ei saavuta edes 25-vuotiaana.

Ihmisen viehätys on kuitenkin paljon monimutkaisempi asia.

On naisia, joita katsoo mielellään, vaikka heidän kasvoillaan olisi ryppyjä. Heissä kiehtovat rauhallisuus, itsevarmuus, tapa puhua, ystävällisyys, huumorintaju ja kyky kuunnella muita.

Ikä voi muuttaa kasvoja, mutta samalla se tuo ihmiselle jotakin, mitä ei voi ostaa kosmetiikkaliikkeestä – elämänkokemusta.

52-vuotiaana tunnen itseni paljon paremmin kuin kaksikymppisenä. Tiedän paremmin, mikä sopii minulle, keiden seurassa viihdyn ja mihin en enää halua käyttää aikaani.

Sekin on osa kauneutta.

Arvokkaimmat asiat osoittautuivat hyvin yksinkertaisiksi

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän suhtautuminen tavallisiin asioihin muuttuu.

Aikoinaan kuvittelin onnellisuuden olevan jotain suurta, joka odotti minua tulevaisuudessa: uusi työ, matka, suuri hankinta tai tärkeä saavutus. Tuntui siltä, että piti vain yrittää vielä vähän enemmän – ja sitten oikea elämä vihdoin alkaisi.

Nykyään huomaan yhä useammin aivan toisenlaisia asioita.

Hyvän keskustelun kahvikupin äärellä. Rauhallisen illan kotona. Kiireettömän kävelyn. Kirjan, jota ei halua laskea käsistään. Puhelun ihmiseltä, josta ei ole kuullut pitkään aikaan. Mahdollisuuden herätä aamulla ja tietää, että edessä on aivan tavallinen päivä.

Nuorena sana ”tavallinen” saattaa kuulostaa melkein pettymykseltä. Viidenkymmenen jälkeen alkaa ymmärtää, kuinka arvokkaita juuri tavalliset päivät voivat olla.

Se ei tietenkään tarkoita sitä, että suunnitelmista pitäisi luopua. Päinvastoin. Haluan edelleen oppia, tehdä töitä, matkustaa ja kokeilla uusia asioita. En vain enää halua siirtää elämisen tunnetta seuraavan saavutuksen jälkeiseen aikaan.

Ikä ei ole syy pysähtyä

On vielä yksi ajatus, josta en ole koskaan pitänyt: että tietyn iän jälkeen joidenkin asioiden aloittaminen olisi jo liian myöhäistä.

Liian myöhäistä vaihtaa ammattia. Liian myöhäistä opiskella. Liian myöhäistä aloittaa liikunta. Liian myöhäistä muuttaa tyyliään. Liian myöhäistä matkustaa yksin. Liian myöhäistä löytää uusi harrastus.

Kalenteri ei kuitenkaan tee päätöksiä puolestamme.

Kyllä, iän myötä olosuhteet, terveys, vastuut ja mahdollisuudet muuttuvat. Se on todellisuutta, jota ei tarvitse kieltää. Mutta omien rajojen hyväksymisen ja elämästä kiinnostumisen vapaaehtoisen lopettamisen välillä on valtava ero.

Pidän oppimisesta juuri siksi, että tiedän, etten koskaan voi tietää kaikkea.

Pidän työnteosta, koska haluan tuntea olevani hyödyllinen.

Pidän itsestäni huolta en siksi, että kilpailisin nuorempien naisten kanssa, vaan siksi, että se on yksi tapa kunnioittaa omaa kehoani.

Ja pidän iästäni.

Kaikki elämäni päivät eivät ole olleet helppoja. Kaikki päätökseni eivät ole olleet oikeita. On ollut virheitä, pettymyksiä ja hetkiä, jotka ehkä haluaisin tehdä toisin. Mutta juuri niistä kokemuksista on muodostunut nainen, joka olen tänään.

Olen 52-vuotias. Eikä minun tarvitse hävetä sitä

En tiedä, millainen olen kuusikymppisenä tai seitsemänkymppisenä. Ehkä silloin nykyinen minä tuntuu minusta vielä nuorelta. Siksi olisi sääli käyttää tämä aika siihen, että surisin sitä, etten ole enää kolmekymppinen.

Ikää ei voi pysäyttää, mutta voimme valita, miten suhtaudumme siihen.

Voimme jatkuvasti verrata tämän päivän peilikuvaa vanhoihin valokuviin ja huomata vain sen, mikä on muuttunut. Tai voimme katsoa itseämme toisella tavalla ja nähdä ihmisen, joka on elänyt jälleen yhden vuoden, oppinut jotakin, rakastanut, tehnyt virheitä, aloittanut uudelleen ja jatkanut eteenpäin.

Olen 52-vuotias.

Olen tavallinen nainen. Teen töitä, opiskelen, iloitsen pienistä asioista enkä yritä todistaa olevani nuorempi kuin olen.

Minun ei tarvitse saada takaisin entisiä kasvojani tai entistä elämääni.

Minua kiinnostaa paljon enemmän se, millainen elämäni seuraava luku tulee olemaan.

Sillä kauneus ei todellakaan pääty tiettyyn ikään. Se vain muuttuu meidän kanssamme.