Vanhat perhevalokuvat vaikuttavat harvoin salaperäisiltä. Tavallisesti katsomme niissä olevia kasvoja, yritämme arvioida ihmisten ikää ja kiinnitämme huomiota vaatteisiin, huonekaluihin tai kampauksiin, jotka ovat jo kauan sitten menneet pois muodista. Joskus kuitenkin yksi pieni yksityiskohta voi muuttaa koko kuvan merkityksen.

Juuri niin tapahtui valokuvalle, joka oli lähes puolen vuosisadan ajan lojunut rauhassa perhealbumissa.

Kuva otettiin kesällä 1974 pienen maalaistalon pihalla. Siinä seisoi kahdeksan ihmistä: iäkäs aviopari, heidän kaksi aikuista lastaan puolisoineen sekä muutama lapsenlapsi. Tavallinen perhetapaaminen, jollaisia tuohon aikaan järjestettiin lukemattomia.

Itse valokuvassakaan ei näyttänyt olevan mitään erikoista.

Taustalla näkyi puinen talo avoimine verantoineen. Seinää vasten nojasi polkupyörä, ja sen vieressä oli puutarhaletku. Pöydällä erottui lautasia ja lasinen kannu. Aikuiset katsoivat suoraan kameraan, kun taas lapset näyttivät jo kyllästyneen paikallaan seisomiseen ja odottivat pääsevänsä takaisin leikkeihinsä.

Vuosikymmeniin kukaan ei huomannut kuvassa mitään kummallista.

Talon emännän kuoleman jälkeen perhealbumit päätyivät hänen lapsenlapselleen Annalle. Anna päätti digitoida vanhat valokuvat, jotta ne säilyisivät ja hän voisi lähettää niistä kopiot sukulaisille.

Hän skannasi kuvia yksi toisensa jälkeen. Joistakin hän tunnisti vanhempansa, toisissa taas näkyi ihmisiä, joiden nimiä kukaan ei enää muistanut.

Kun vuoroon tuli vuoden 1974 valokuva, Anna lähetti sen perheen yhteiseen keskusteluryhmään.

Aluksi keskustelu oli aivan tavallista.

Joku muisteli vanhaa taloa. Toinen sukulainen tunnisti polkupyörän. Serkku huomasi äitinsä mekon ja kirjoitti, että samanlainen saattoi edelleen olla tallessa jossakin kaapin perällä.

Sitten yksi perheen nuoremmista jäsenistä suurensi kuvaa.

Hänen huomionsa ei kiinnittynyt kuvan keskellä oleviin ihmisiin.

Heidän takanaan oli veranta. Talon ovi oli auki, ja sen kautta näkyi osa eteisestä. Ensi silmäyksellä sisällä näytti olevan vain tumma varjo.

Kun kuvaa suurennettiin, näkyviin tuli kuitenkin jotakin muuta.

Oviaukossa näytti seisovan ihminen.

Aluksi sukulaiset ajattelivat, että kyseessä oli yksinkertaisesti joku perheenjäsen, joka ei ollut ehtinyt ulos ennen kuvan ottamista.

Siinä oli kuitenkin ongelma.

Kuvassa olivat jo kaikki ne ihmiset, joiden perheen muistojen mukaan piti olla talossa sinä päivänä.

Anna suurensi kuvaa vielä lisää.

Hahmo muistutti todella naista. Se seisoi talon sisällä noin kahden metrin päässä ovesta. Vanhan valokuvan heikon laadun vuoksi kasvoja oli lähes mahdoton erottaa, mutta vaalea vaatetus ja pään ääriviivat näkyivät melko selvästi.

Vielä oudompi yksityiskohta tuli ilmi myöhemmin.

Yksi iäkkäistä sukulaisista muisti, että kuva oli otettu kameran itselaukaisimella. Kamera oli asetettu pienelle jalustalle, minkä jälkeen talon isäntä oli ehtinyt muiden joukkoon ennen kuvan ottamista.

Kameran takana ei siis ollut ketään.

Perheen keskusteluryhmässä alkoi kiivas väittely.

Osa oli vakuuttunut siitä, että kuvassa todella näkyi tuntematon ihminen. Toiset puolestaan arvelivat, että ihmishahmoksi luultu siluetti oli vain takki, verho tai sattumanvarainen valon ja varjon yhdistelmä.

Tämä selitys kuulosti täysin mahdolliselta. Vanhoissa filmivalokuvissa esiintyy usein virheitä, jotka nykykatsoja voi tulkita todellisiksi esineiksi tai hahmoiksi. Negatiivin naarmut, kaksoisvalotus, heijastukset ja kehitysprosessin virheet voivat synnyttää yllättävän uskottavia muotoja.

Anna kiinnostui kuitenkin toisesta asiasta.

Hän alkoi etsiä muita kuvia samasta huoneesta ja suunnilleen samalta ajalta.

Muutamaa päivää myöhemmin vanhojen valokuvien joukosta löytyi kuva, joka oli otettu talon sisältä.

Silloin löytyi uusi tärkeä yksityiskohta.

Oven lähellä oli todella seinään kiinnitetty naulakko. Siinä säilytettiin tavallisesti takkeja sekä isoisän vaaleaa työvaatetta.

Kauempaa katsottuna pitkät vaatteet, tumma seinä ja ikkunasta tuleva valo saattoivat helposti muodostaa ihmistä muistuttavan hahmon.

Arvoitus vaikutti ratkenneen.

Mutta kun sukulaiset vertasivat kuvia tarkemmin, he huomasivat ristiriidan.

Naulakko sijaitsi huomattavasti enemmän vasemmalla.

Perhekuvan salaperäinen siluetti taas oli lähes keskellä oviaukkoa.

Lisäksi suurennetussa kuvassa näkyi pieni vaalea alue suunnilleen siinä kohdassa, jossa seisovan ihmisen kasvot olisivat.

Väittely alkoi uudelleen.

Anna yritti löytää alkuperäisen negatiivin, mutta se ei onnistunut. Laatikossa oli edelleen kymmeniä vanhoja filmirullia, mutta juuri kyseisen kuvan negatiivia ei löytynyt. Siksi ei enää voitu tarkistaa, oliko hahmo mukana alkuperäisessä otoksessa vai oliko se syntynyt myöhemmin paperikuvaan tulleen vaurion tai muun virheen seurauksena.

Lopulta perhe ei koskaan päässyt yksimielisyyteen siitä, mitä kuvassa todella näkyi.

Jotkut sukulaiset uskovat, että talon sisällä oli sattumalta naapuri tai perhetuttu, jonka läsnäolo vain unohtui vuosikymmenten aikana.

Toisten mielestä todennäköisin selitys on tavallinen optinen harha.

Jälkimmäinen vaihtoehto sopii hyvin siihen, miten ihmisen havaintokyky toimii. Aivomme yrittävät jatkuvasti löytää tuttuja muotoja satunnaisista viivoista sekä valon ja varjon yhdistelmistä. Erityisen helposti näemme ihmiskasvoja ja ihmishahmoja myös paikoissa, joissa niitä ei todellisuudessa ole. Tätä ilmiötä kutsutaan pareidoliaksi.

Valokuva jäi silti perheen arkistoon poikkeuksellisella nimellä — ”Yhdeksäs ihminen”.

Ehkä kuvassa ei todellisuudessa ole mitään mysteeriä. Ehkä kyseessä on vain valon ja varjon leikki, vanha vaate tai valokuvan vaurio.

Kuvassa on kuitenkin yksi erikoinen piirre: kun salaperäisen siluetin kerran huomaa, valokuvaa on lähes mahdotonta katsoa enää samalla tavalla kuin ennen.

Hymyilevän perheen sijaan katse palaa väistämättä yhä uudelleen avoimen oven takana olevaan hämärään.

Ja hahmoon, jonka ei perheen muistojen mukaan olisi pitänyt olla siellä lainkaan.